Hän

Hän istuu ja kuuntelee. Ei kuulu mitään. Ei ole kuulunut pitkään aikaan. Ikävää, hän ajattelee. Kuuleminen oli mukavaa. Radionkin voisi oikeastaan heittää menemään. Mitä silläkään enää tekee? Paitsi jos joku tulee kylään ja haluaa kuunnella. Vaikka niitä rokkeja. Vai kuunnellaankohan niitä enää? Ei varmaankaan. No, samapa tuo. Hän ei ainakaan kuuntele.

Jos sitä teen keittäisi, hän ajattelee. Ajatuksensa hän sentään kuulee. Onhan sekin jotain. Nojatuolista on hieman hankala päästä ylös. Tarvitsee ottaa tukea sohvapöydästä. Mukavaa, ettei asunto ole liian suuri. Keittiöön on lyhyt matka. Vaikka kyllä oli sitten inhottavaa muuttaa keskustaan. Ja vieläpä vuokralle. Kyllähän sitä nyt olisi vielä muutaman vuoden kauempanakin pärjännyt. Oli sentään oma koti. Omilla käsillä rakennettu. Omilla, ja Viljon käsillä. Ne sen suurimman työn tietysti tekivätkin. Tottakai, olihan Viljo vahva. Ja niin hyväluontoinen. Sääli, ettei voinut enää keittää teetä Viljollekin.

Hän vilkaisee kelloa. Kappas, se on jo kahdeksan. Sinne meni sekin päivä taas. Ei ole enää huomenna tätä päivää. Niin tapasi Viljokin sanoa. Tiedä sitten kuinka paljon näitä päiviä on ylipäänsä jäljellä. Jos nyt kerran vielä kerkeäisi käydä Hannalla kylässä. Voisi siinä vähän touhuta kaksosten kanssa. Jos vain selkä antaa myöten. No, kai se antaa. On antanut tähänkin asti. Ja onhan niitä lääkkeitä siihenkin vaivaan. Kaikkea sitä onkin. Kaikki voidaan parantaa. Vaikka Viljoa ei kyllä voitu. Sille ne eivät mukamas osanneet tehdä mitään.

Jokohan tee olisi hautunut tarpeeksi? Kai se nyt on. Kyllä hän sen vähän laihempanakin pystyy juomaan. Voi sitten liottaa samasta pussista vielä toisenkin teen. Säästyy rahat. Hän antaa nekin vaikka Hannalle. Mitä niillä itsekään. Turhanpäiväistä.

Kesän jälkeen.

Istun ikkunalaudalla. Katselen. Syyskuu värjää puut punaisiksi. Radiossa laulaa Samuli Edelmann. "Sun ilmaa Helsinki hengittää." Niin totta, ajattelen.

Kävelet varmasti Mannerheimintiellä. Juuri nyt.

Mitä ajattelet? Tahtoisin sinun muistelevan kesää Kemijoella. Ja sitä, kuinka sininen taivas oli silloin.
Ja minua. Voisitko ajatella minua? Sitä keskiviikkoa, kun ostin meille viininpunaisia luumuja. Me söimme niitä sen sinisen taivaan alla. Muistatko? Minä muistan. Uskon, että sinäkin.
Kesällä olimme ikuisesti yhdessä. Katselimme Mentalistin uusintoja. Kun päivä oli jo hämärtynyt illaksi.

"Kaikki tahtoo vaan unohtaa", Samuli laulaa. Minä en tahdo. Jos uskaltaisin, liftaisin. Hyppäisin rekkakuskin kyytiin. Tulisin Mannerheimintielle. Kuuntelisin. "Sun ilmaa Helsinki hengittää."

Pöytälaatikko

Olin kirjoittanut.
Olen kirjoittanut.
Kirjoitin.
Kirjoitan.
Kirjoitan, tulevaisuudessakin.

Aiemmin kirjoitin enemmän. Nykyään en niinkään. Tyydyn unelmoimaan kirjoittamisesta. Toivon, että osaisin tulevaisuudessa kirjoittaa jälleen enemmän. Että löytäisin kadoksissa olevan inspiraationi. Hukkasin sen joskus lukion jälkeen. Silloin kukaan ei enää käskenyt minua kirjoittamaan päivittäin. Ei tarvinnut kirjoittaa esseitä ja analyyseja. Unohdin. Keskityin uusiin, sillä hetkellä mielenkiintoisempiin asioihin elämässäni. Vasta nyt huomaan, kuinka paljon siitä onkaan ollut haittaa. Olisi pitänyt kirjoittaa silloinkin. Kaiken muun ohella. Pitää kiinni rytmistä.

Aloin priorisoimaan kaikkea muuta kirjoittamisen edelle. Muistan ajan, jolloin vietin tuntikausia joka ilta tietokoneen ääressä. Kirjoitin tarinaa. Kirjoitin tosissani. Kirjoitin itseäni varten. Pöytälaatikkoon. Tahtoisin saada itsestäni irti yhtä paljon kuin silloin. Tahtoisin vielä joskus nostaa kirjoitukseni ja minulle rakkaat sankarit ja sankarittaret pois laatikosta. Nostaa ne esille. Kaikkien nähtäville. Että hekin näkisivät valtavan omistautumiseni tuloksen. Se olisi hieno huipentuma pöytälaatikkokirjailijan uralleni.

Pöytälaatikkoni kätköistä löytyy satoja sivuja tarinaa ja runoja monien vuosien varsilta. Jokainen teksti on saanut alkusysäyksensä hetkellisestä inspiraatiosta. Runot varsinkin. En muista, että kukaan olisi opettanut minua runoilemaan. Uskon sen olevan sukuvika. Rakkaan tätini jalanjäljissä on hyvä kulkea. Hän on yksi suurista kirjallisista esikuvistani. Kuinka joku osaakin kirjoittaa runon aiheesta kuin aiheesta? Vaikka osaanhan minäkin. Jos oikein keskityn.

Parhaat tekstit eivät kuitenkaan synny väkisin. Paperille voi pakottaa sanoja sanojen perään, mutta suurimmat teokset syntyvät tunteista. Tajunnanvirrasta. Kun ei suunnittele liikaa. Rupesin suunnittelemaan kirjoituksiani vasta, kun se tuli koulussa pakolliseksi osaksi ainekirjoitusta. Vaikka osaankin nyt erinäisiä jäsentelymenetelmiä, kirjoitan edelleen mielummin ilman turhan tarkkaa järjestelyä. Tekstin rytmi syntyy kyllä luonnostaan. Ilman miellekarttaakin.

Tekstin rytmi on pajon helpompi synnyttää, kuin rytmi kirjoittamiseen. Siihen tätyy paneutua tosissaan. Etsiä kadotettu inspiraatio. Ehkä se löytyy, jos avaan pöytälaatikon. Tai ehkä vain kirjoitan. Kirjoitan taas.