Marika

Marikaa pelottaa. Tai ei, häntä jännittää. Hänhän ei pelkää mitään. Ei varmasti pelkää. Äiti on sanonut, että jännittäminen on hyvästä. Marikasta se ei kuitenkaan tunnu yhtään hyvältä.

Marika seisoo ja odottaa, kun äiti puhuu erikoisesti pukeutuneen sedän kanssa. Talvinen viima tuntuu asemalaiturilla erityisen purevalta. Ihan kuin se kehottaisi jo menemään sisään junaan. Marika menisi kyllä mieluummin takaisin sisälle asemarakennukseen.

Asemarakennus on maalattu keltaiseksi. Maali on sieltä täältä halkeillut. Puisista, raskaista ovista tulee ihmisiä asemalaiturille. Ne ovat kaikki aikuisia. Marika on varma, ettei kukaan muu lapsi matkusta junalla. Miksei äiti voi tulla mukaan?

Äiti kyykistyy Marikan viereen.
"Tämä kiltti konduktööri-setä lupasi pitää sinusta hyvää huolta koko matkan ajan", hän sanoo. Marika on hiljaa. Hänestä konduktööri-setä ei näytä yhtään kiltiltä. "Hän näyttää sinulle, missä sinun paikkasi on ja hän kertoo sitten, kun olet perillä mummun asemalla." Marika vilkaisee konduktööriä silmäkulmastaan ja murjottaa.
"Tuleeko mummu sitten varmasti vastaan?" hän kysyy.
"Tulee", äiti vastaa. "Aivan varmasti."

Konduktööri ottaa Marikan repun olalleen ja Marika kävelee vastahakoisesti hänen perässään kohti junaa. Hän vilkuilee taakseen joka toisella askeleella. Äiti on vielä siinä. Hän ei liiku minnekään. Marika toivoo, että äiti tulisi katumapäälle ja päättäisi sittenkin lähteä mukaan. Mutta äiti jää asemalaiturille ja Marika nousee junaan.

Konduktööri vie murjottavan Marikan tämän istumapaikalle. Ikkunasta näkee asemalaiturille. Äiti vilkuttaa siellä ja Marika vilkuttaa takaisin. Vilkuttaminen saa hänet hetkeksi unohtamaan murjottamisen.
"Onko kaikki nyt hyvin?" konduktööri kysyy.
"On kai", Marika vastaa pienellä äänellä ja vilkuttaa edelleen.
"Hyvä. Minä tulen vähän ajan päästä takaisin sinua katsomaan", konduktööri sanoo.

Marika istuu kunnolla tuolilleen ja tuijottaa ulos. Siellä alkoi juuri sataa lunta. Onkohan äidillä kylmä? Junassa on ainakin mukavan lämmin. Ehkä vähän turhankin lämmin, kun on kaikki ulkovaatteet päällä. Mutta jos hän riisuu nyt, niin ehtiikö hän pukea päälle uudestaan, ennen kuin on mummun asemalla?

Juna nytkähtää ja Marika nytkähtää sen mukana. Nytkö tämä lähtee? Hän iskee nenänsä kiinni ikkunaan niin, että lasi huurtuu hänen hengityksestään. Asemarakennus ja asemalaituri ja äiti liukuvat taaksepäin. Pian niitä ei näy enää ollenkaan ja Marikaa alkaa itkettää. Äidin olisi pitänyt tulla  mukaan!

Juna seuraa raiteita, jotka vievät läpi sankan metsän. Lumiset puut näyttävät Marikasta enkeleiden valtakunnalta. Ja ehkä siellä asuu keijujakin, hän ajattelee. Sellaisia valkoisia, joilla on kultaa siivissä. Hetken Marika on varma, että näki kultaisen häivähdyksen lumisten puiden joukossa. Juuri silloin metsä kuitenkin loppuu ja maisema muuttuu peltoaukeaksi.

Kun Marika oli vielä ihan pikkutyttö, hän matkusti monta kertaa junalla mummun luo. Silloin äiti oli mukana. Ja isi myös. Se oli silloin kun isi vielä asui kotona. Marika ei tiedä, kuinka pitkä aika siitä jo on. Silloin junalla matkustaminen oli hauskaa. Konduktööri antoi hänelle oman lipunkin! Siinä oli kuva kissasta, joka ajoi veturia. Ja äiti oli aina pakannut mukaan eväät. Kun oltiin puolessa välissä matkaa, ne kaivettiin esille äidin laukusta. Voileipä ei missään muualla maistunut yhtä hyvältä kuin junassa. Juna oli taikamaailma.

Johtuipa se sitten lämpimästä ilmasta tai jännityksen laukeamisesta, Marikan silmäluomet alkavat mennä väkisinkin kiinni. Hän näkee mummun, joka juoksee asemalaiturilla. Mummun takana on punaisista tiilistä tehty asemarakennus. Mummu juoksee ja Marika katselee häntä junasta. Miksei juna jo pysähdy? Eihän mummun pitäisi joutua juoksemaan. Ja miksi Marika on vieläkin junassa, vaikka mummun asema meni jo? Marika hätääntyy ja alkaa itkeä. Juna muuttuu pimeäksi tunneliksi, jossa kuuluu tippuvan veden ääntä. Joku tarttuu Marikaa olkapäästä ja ravistaa. Se joku sanoo hänen nimensä. Miksi se tietää hänen nimensä?

Marikan silmät rävähtävät auki. Hänen poskensa ovat märät kyynelistä. Konduktööri-setä seisoo hänen vieressään huolestunut ilme kasvoillaan.
"Onko sinulla kaikki hyvin?" hän kysyy.
"Minä näin unta, ettei tämä juna pysähtynyt mummun asemalla", Marika selittää kiireisesti. "Pysähtyyhän tämä varmasti siellä? Eihän mummun asema ole vielä mennyt ohi? Nukuinko minä liian pitkään?"
"Et nukkunut liian pitkään", konduktööri sanoo hymyillen ystävällisesti. "Ja minä lupaan, että pysähdymme mummun asemalla. Aivan varmasti."

Marikaa ei itketä enää. "Koska me sitten ollaan perillä?" hän kysyy.
"Ihan pian", konduktööri vastaa. "Mummun asema on seuraavana."

Onkohan mummu muistanut tulla asemalle vastaan? Marika pohtii. Mummu on kyllä aika vanha ja äiti on sanonut, että kun tulee vanhaksi, voi tulla myös huonomuistiseksi. Mitä jos mummun muisti on jo liian huono? Tuleekohan vaarikin vastaan? Vaari voisi muistuttaa mummua. Vai onkohan vaarinkin muisti liian huono? Mitä minä sitten teen, jos kumpikaan heistä ei muista tulla? Vieköhän konduktööri-setä minut sitten mummulle? Vaikka eihän juna pärjää ilman konduktööriä. Ei hän voi lähteä minua saattamaan. Hänen pitää mennä junan mukana. Mummun on pakko olla asemalaiturilla.

Marikaa alkaa taas jännittää. Ihan kuin junan vauhti vähän hidastuisi. Puut eivät vilistä enää niin nopeasti ohi. Niiden oksat pystyy jo erottamaan kunnolla. Marika puree huultaan. Hän pudottautuu tuolilta lattialle ja laittaa repun selkäänsä. Repussa on hänen yövaatteensa ja hammasharjansa ja lempilelunsa. Junan kaiuttimista kuuluu naisen ääni, mutta Marika ei saa selvää, mitä nainen sanoo. Ääni rätisee ikävästi.

Konduktööri tulee vaunuun ja pysähtyy Marikan luokse. Marika seisoo ja pitää kiinni penkistä. "Ollaanko nyt perillä?" hän kysyy.
"Otapa minua kädestä, niin mennään tuonne ovelle odottamaan", konduktööri-setä sanoo. "Ollaan perillä ihan kohta."

Marika tarttuu konduktöörin suureen käteen ja kävelee horjuvin askelin vauhtiaan hidastavassa junassa. Ihan kohta, hän ajattelee. Hänen vatsaansa kirpaisee, kun juna pysähtyy nytkähtäen. Mummun asema.

Konduktööri avaa junan oven ja auttaa Marikan alas asemalaiturille. Punatiilisen asemarakennuksen edessä seisoo mummu baskeri päässään. Marika kiljahtaa ilosta ja juoksee niin lujaa kuin pystyy. Mummu juoksee häntä vastaan ja sieppaa hänet syliinsä. "Sinä et ollutkaan unohtanut", Marika huokaisee mummun korvaan. Mummu tuoksuu piparmintulle. "Muistuttiko vaari sinua?"

Mummu ei ymmärrä, mistä Marika puhuu, mutta vakuuttaa vaarin muistuttaneen. Eiväthän he voisi unohtaa Marikaa junaan. Mummu kehuu Marikaa. "Sinä olet hirveän reipas, kun osaat jo kulkea junalla ihan yksin."
"Niin olenkin", Marika sanoo ja tuntee itsensä tosi isoksi tytöksi.

Kilpailija

Siinä se vain seisoo. Ei saa sanoja suustaan. Näyttää odottavan, että ne tulevat itsestään ulos. Mutta eivät ne tule. Avaisi jo sen suunsa. Hölmö.

Se ilmoittautuikin tähän kilpailuun hetken mielijohteesta. Siltä ainakin vaikutti. Tuli viimeisellä minuutilla ja näytti eksyneeltä. En tiedä tiesikö, mitä oli tekemässä. Ehkä ei. Nyt ainakin vaikuttaa siltä.

Eivät nämä muutkaan kilpailijat mitään nobelisteja ole. Hah. Eivät todellakaan. Mutta niissä on sentään ainesta. Ehkä tässäkin olisi, jos vaan uskaltaisi sanoa jotain.

Ah, vihdoinkin.

Sen äidinkielen opettaja sanoi, että se on hirveän kiltti ja ahkera oppilas. Mutta puhetta se ei kyllä osaa pitää. Olisi voinut kuvitella, että kirjallisesti kykenevä ihminen pystyisi kasaamaan kokoon edes jotain välttävää. Näköjään ei. Eihän tässä ole minkäänlaista rakennetta.

Toistoa on ihan liikaa. Ja nyt taisi loppua sanottava kesken. Tai ei, se vain unohti loppuosan. Muuttuu aivan punaiseksi, tyttö parka. Lopettaisi jo.

Aurinkoon

Minä lähden.
Otan reppuni ja lähden.

Juoksen ulos
autojen lomaan.
En minä pelkää.

Pian tulee pimeä.
Täällä.
Olen matkalla sinne
missä on aurinko.

En viivy kauaa.
Vuoden verran.
Ainoastaan yhden vuoden.
Niin että unohdan pimeän.

Katson taakseni.
Vain kerran.
Vilkutan.
He jäävät tänne
ja minä lähden.

Muualle

Siellä pääsis surffaan. Miks mä en osaa päättää? Mummuki sano, että mee vaan. Ja mummu on sentään viisas. Ehkä pitäis uskoo sitä.

Mut si pitäis irtisanoutua. Pääsenköhän takas töihin, kun tuun takas. Tai jos tuun. Kauheeta ois rakastua siellä. Aussit on kuulemma hyvän näkösiä.

En kyl tiiä jäisinkö silti, vaikka rakastuisinki. Toisin sen miehen tänne. Kotiin. En mä koko elämääni halua ulkomailla olla. Kai. Tai mistä mä sitä tiedän. Voin halutakin.

Äh, kun pitäis päättää jo. Lentoliput pitäis kuitenki saada johonki tammikuulle. Muuten sieltä ei saa enää kämppää. Enkä kyl haluais asua tädin luonakaan. Jos teen eka päivällä töitä sille ja si vielä asuisin samassa talossa. Kyllä mä sielläki tarttisin vähän omaa aikaa.

Oishan tää ny ihan ainutlaatunen tilaisuus. Näyttäis hyvältä cv:ssä. Jos ois ollu Australiassa töissä. Mut mun elämä on täällä niin kesken. Pitäis muuten ehkä vähän siivota, ennen ku Mira ja Samu tulee käymään. Vois oikein vaikka imuroida.

Kahdestaan

"Me ollaan katottu iskän kaa sellasia elokuvia, joissa se mies aina saattaa sen naisen kotiin kaikista juhlista. Nii voinks mä saattaa sut kotiin täältä?"

"Tiet sie muka missä mie asun? Siehä oot kaupungista. Enkä mie varmaan vielä saa ees lähtee. Äiti ja isi tanssii tuolla lavalla. Pittää oottaa niitä. Ja mie halluun nähä juhannuskokon!"

"No entäs sitte, ku te lähette?"

"Jos siun äiti antaa luvan, niin kyllä sie sitten saat."

"Okei. Saanks mä pitää sun kädestä kiinni?"

Hän

Hän istuu ja kuuntelee. Ei kuulu mitään. Ei ole kuulunut pitkään aikaan. Ikävää, hän ajattelee. Kuuleminen oli mukavaa. Radionkin voisi oikeastaan heittää menemään. Mitä silläkään enää tekee? Paitsi jos joku tulee kylään ja haluaa kuunnella. Vaikka niitä rokkeja. Vai kuunnellaankohan niitä enää? Ei varmaankaan. No, samapa tuo. Hän ei ainakaan kuuntele.

Jos sitä teen keittäisi, hän ajattelee. Ajatuksensa hän sentään kuulee. Onhan sekin jotain. Nojatuolista on hieman hankala päästä ylös. Tarvitsee ottaa tukea sohvapöydästä. Mukavaa, ettei asunto ole liian suuri. Keittiöön on lyhyt matka. Vaikka kyllä oli sitten inhottavaa muuttaa keskustaan. Ja vieläpä vuokralle. Kyllähän sitä nyt olisi vielä muutaman vuoden kauempanakin pärjännyt. Oli sentään oma koti. Omilla käsillä rakennettu. Omilla, ja Viljon käsillä. Ne sen suurimman työn tietysti tekivätkin. Tottakai, olihan Viljo vahva. Ja niin hyväluontoinen. Sääli, ettei voinut enää keittää teetä Viljollekin.

Hän vilkaisee kelloa. Kappas, se on jo kahdeksan. Sinne meni sekin päivä taas. Ei ole enää huomenna tätä päivää. Niin tapasi Viljokin sanoa. Tiedä sitten kuinka paljon näitä päiviä on ylipäänsä jäljellä. Jos nyt kerran vielä kerkeäisi käydä Hannalla kylässä. Voisi siinä vähän touhuta kaksosten kanssa. Jos vain selkä antaa myöten. No, kai se antaa. On antanut tähänkin asti. Ja onhan niitä lääkkeitä siihenkin vaivaan. Kaikkea sitä onkin. Kaikki voidaan parantaa. Vaikka Viljoa ei kyllä voitu. Sille ne eivät mukamas osanneet tehdä mitään.

Jokohan tee olisi hautunut tarpeeksi? Kai se nyt on. Kyllä hän sen vähän laihempanakin pystyy juomaan. Voi sitten liottaa samasta pussista vielä toisenkin teen. Säästyy rahat. Hän antaa nekin vaikka Hannalle. Mitä niillä itsekään. Turhanpäiväistä.

Kesän jälkeen.

Istun ikkunalaudalla. Katselen. Syyskuu värjää puut punaisiksi. Radiossa laulaa Samuli Edelmann. "Sun ilmaa Helsinki hengittää." Niin totta, ajattelen.

Kävelet varmasti Mannerheimintiellä. Juuri nyt.

Mitä ajattelet? Tahtoisin sinun muistelevan kesää Kemijoella. Ja sitä, kuinka sininen taivas oli silloin.
Ja minua. Voisitko ajatella minua? Sitä keskiviikkoa, kun ostin meille viininpunaisia luumuja. Me söimme niitä sen sinisen taivaan alla. Muistatko? Minä muistan. Uskon, että sinäkin.
Kesällä olimme ikuisesti yhdessä. Katselimme Mentalistin uusintoja. Kun päivä oli jo hämärtynyt illaksi.

"Kaikki tahtoo vaan unohtaa", Samuli laulaa. Minä en tahdo. Jos uskaltaisin, liftaisin. Hyppäisin rekkakuskin kyytiin. Tulisin Mannerheimintielle. Kuuntelisin. "Sun ilmaa Helsinki hengittää."

Pöytälaatikko

Olin kirjoittanut.
Olen kirjoittanut.
Kirjoitin.
Kirjoitan.
Kirjoitan, tulevaisuudessakin.

Aiemmin kirjoitin enemmän. Nykyään en niinkään. Tyydyn unelmoimaan kirjoittamisesta. Toivon, että osaisin tulevaisuudessa kirjoittaa jälleen enemmän. Että löytäisin kadoksissa olevan inspiraationi. Hukkasin sen joskus lukion jälkeen. Silloin kukaan ei enää käskenyt minua kirjoittamaan päivittäin. Ei tarvinnut kirjoittaa esseitä ja analyyseja. Unohdin. Keskityin uusiin, sillä hetkellä mielenkiintoisempiin asioihin elämässäni. Vasta nyt huomaan, kuinka paljon siitä onkaan ollut haittaa. Olisi pitänyt kirjoittaa silloinkin. Kaiken muun ohella. Pitää kiinni rytmistä.

Aloin priorisoimaan kaikkea muuta kirjoittamisen edelle. Muistan ajan, jolloin vietin tuntikausia joka ilta tietokoneen ääressä. Kirjoitin tarinaa. Kirjoitin tosissani. Kirjoitin itseäni varten. Pöytälaatikkoon. Tahtoisin saada itsestäni irti yhtä paljon kuin silloin. Tahtoisin vielä joskus nostaa kirjoitukseni ja minulle rakkaat sankarit ja sankarittaret pois laatikosta. Nostaa ne esille. Kaikkien nähtäville. Että hekin näkisivät valtavan omistautumiseni tuloksen. Se olisi hieno huipentuma pöytälaatikkokirjailijan uralleni.

Pöytälaatikkoni kätköistä löytyy satoja sivuja tarinaa ja runoja monien vuosien varsilta. Jokainen teksti on saanut alkusysäyksensä hetkellisestä inspiraatiosta. Runot varsinkin. En muista, että kukaan olisi opettanut minua runoilemaan. Uskon sen olevan sukuvika. Rakkaan tätini jalanjäljissä on hyvä kulkea. Hän on yksi suurista kirjallisista esikuvistani. Kuinka joku osaakin kirjoittaa runon aiheesta kuin aiheesta? Vaikka osaanhan minäkin. Jos oikein keskityn.

Parhaat tekstit eivät kuitenkaan synny väkisin. Paperille voi pakottaa sanoja sanojen perään, mutta suurimmat teokset syntyvät tunteista. Tajunnanvirrasta. Kun ei suunnittele liikaa. Rupesin suunnittelemaan kirjoituksiani vasta, kun se tuli koulussa pakolliseksi osaksi ainekirjoitusta. Vaikka osaankin nyt erinäisiä jäsentelymenetelmiä, kirjoitan edelleen mielummin ilman turhan tarkkaa järjestelyä. Tekstin rytmi syntyy kyllä luonnostaan. Ilman miellekarttaakin.

Tekstin rytmi on pajon helpompi synnyttää, kuin rytmi kirjoittamiseen. Siihen tätyy paneutua tosissaan. Etsiä kadotettu inspiraatio. Ehkä se löytyy, jos avaan pöytälaatikon. Tai ehkä vain kirjoitan. Kirjoitan taas.